mikä riittää, mikä on riittävän pahaa

Helmi Kekkonen: Liv!. 2024. Siltala 

Kaikkea mitä Helmi Kekkonen kirjoittaa, miten hän kirjoittaa, miten hän valitsee tematiikkansa, niitä käsittelee, pyörittelee sanoja, tarinaa, dialogia. Kaikkea sitä rakastan.

Olen odottanut tätä uutta Kekkosta pitkään, tätä Tämän naisen elämä-teoksen jälkeen uutta pitkään ja nyt kun se on kädessäni, tunnen samaan aikaan pakahduttavaa onnea, pakahduttavaa surua sillä nyt kirja on luettu ja uutta joutuu taas odottamaan.

Rakastin tätä teosta. Ehkä Kekkosen parasta mutta pitääkö arvottaa, asettaa järjestykseen.

Ei.

Kekkosen teoksissa tärkeää ja upeinta, itselleni ainakin, on teosten tunnelma, asetelma, johon teksti lukijan istuttaa. Tässä teoksessa, Liv!, tarina on päällisin puolin tavallinen ja tuttu. On perheen naiset (äiti ja kolme aikuista siskosta) ja Livin siskon Telman poika viettävät kesää mökillä, valmistautuvat äidin syntymäpäivään. Kesäpäivät kuluvat tavalliseen, rauhalliseen, rutiininomaiseen tapaan. Sitten Liv, perheen nuorin tytär, 22-vuotias opiskelija, tapaa ohimennen miehen, josta kiinnostuu ja tekstin ylle asettuu pilvi, jonka varjon alle kaikki peittyy.

Tulevat tapahtumat, vaara, vääryys, uhka, ovat tekstin kulussa mukana, aavistelut tulevasta pahuudesta, vääryydestä, limittyy kerrontaan.

Tapahtumia pimeyttää varjo.

Varjo virittää lukijan kohti pahaa, tapahtumaa, joka on väärä mutta vääjäämätön, joka on liian tuttu,aivan liian useille naisille liian tuttu.

Kekkonen etenee vääryyttä kohti, sitä tapahtumaa kohti, mitä ei lukija ei usko itselle tapahtuvaksi, mutta jonka olemassaoloa (nainen, naiset, lukija) pelkää, joka odottaa edessä, satunnaisten tapaamisten edessä jopa sovituissa tapaamisissa ja samaan aikaan Kekkonen kuljettaa lukijaa kohti sitä ihanaa ja tuntematonta, treffejä, niin salaisia ja ihania ja kutkuttavia, että niistä Liv ei puhu, ei edes tekstarilla ilmoita, vaikka niin on sovittu, ei kerro edes parhaalle ystävälleen.

Kekkonen kuvaa upeasti niin jännitteiset perhesiteet, Livin suhteen poikaystävään uppoutuneeseen ystävään, suhteen isään, joka elää eron jälkeen omaa uutta elämäänsä uudessa suhteessa Tukholmassa ja ennen kaikkea kuvaa Livin sattumanvaraisen tapaamisen itseään vanhemman miehen kanssa, odotukset sovitusta tapaamisesta, itsessään kuplivat halun mieheen, halun, joka johdattaa Livin sitä kohti sitä mikä lopulta tapahtuu vaikka ei saisi tapahtua.

Sen miltä kamalan tapahtuman jälkeen tuntuu.

Tapahtuma, pahaenteiseyys, levottomuus, jännitys, se, jonne kaikkitietävä kertoja ja vaihtelevat näkökulmakertojat lukijan (upean aukkoisesti) kuljettaa, on liian tuttu, liian tavallinen ja liian usein koettu, 

ikiaikainenkin kaiketi jo sillä näitä kai on ollut, 

on nytkin, 

aina tulee olemaan 

sanoisi joku ja pelkään koko teoksen ajan, että teksti loppuu vaikka haluan samalla että jännitys tapahtumien ikävästä, kamaluudesta loppuu. Haluan tietää, mitä Liville tapahtui, tapahtuiko mitään ja mikä on se "mitään", mikä on lukijalle, Livin lähiympäristölle "mitään", mikä on "riittävän kamalaa", onko tämä poliisiasia ja mietin miksi ajattelen näin.

Mikä on rittävän kamalaa, mikä on lian vähäistä, mietin ja luulen, että olen näissä mietteissä jossain teoksen ytimessä, että nämä ovat ne kysymykset, joita pitää pohtia, joihin pitää tarttua ja muuttaa.

Kekkosen tarina on kertomus rakenteista, naisiin kohdistuvasta väkivallasta, pelosta, yksilön kokemuksesta, josta tulee yleistä, josta tulee muiden kokemus, yhteinen, jolloin kokemukseen ja sen käsittelyyn yksilölle tulee muiden ihmisten päällelaittama paine.

Se, joka tapahtui, se, josta ei ilmoitettu, muutti kaiken, muutti jotain ja se muutos kulkee elämänkulussa mukana, halusi tai ei.

Upea.