martinista ja liian vähän ceciliasta

Lydia Sandgren: Läpileikkaus. 2020. WSOY. suomentanut Sanna Manninen

En ole tiiliskivikirjallisuuden ystävä.

Mutta. Olen ostanut kirjan omaan hyllyyni ja velvollsiuudentunnosta ostosta kohtaan?kirjailijaa kohtaan ? otin ja luin ja nyt luettuani tämän tiiliskiven (718 sivua), en edelleenkään en ole tiiliskivikirjallisuuden ystävä. 

mutta hyvän kirjallisuuden ystävä olen ja tämä on hyvää kirjallisuutta. 

Ymmärrän kirjan kirjalliset ansiot. Melkein ymmärrän, miksi se on 2020 August-palkittu, mutta ei tähän tarinaan olisi tarvinnut 718 sivua. Viimeiset 200 sivua olivat loistavat, mutta olisiko niitä pitänyt alustaa 500 sivua.

Mielestäni ei.

Sandgren osaa kirjoittaa mutta mietin, että kun sivuliepeen tietojen mukaan Sandgren on psykologi, niin miksi en päässyt syvemmin henkilögallerian tunteisiin kiinni.? Ainakin päähenkilö mielestäni olisi voinut hyötyä terävyydestä ja jutun käänne, se, että Martinin vaimo ja Rakelin ja Eliksen äiti Cecilia on jättänyt perheensä viisitoista vuotta sitten, olisi ollut psykologille mahtava tilaisuus valottaa ko naisen ajatuksia ja tunteita tapahtumaa ennen ja sen jälkeen. 

Mutta nyt tiedän aika tavalla Martin Bergistä, ehkä liikaa, sillä Martin on tyypillinen keski-ikäinen hyvintoimeentuleva valkoinen ruotsalaismies, joka halusi olla jotain mitä ei ollut (kirjailija ja oli kustantaja). Martinin persoonassa ei ollut särmää tai tarttumakohtaa ja hänen elämänsä jokaisen kengännauhan sulkemisen kirjoittaminen kolmen vuosikymmenen ajanjaksolla vei terää tältä taidokkaalta kirjalta. 

Gustavkin oli mielenkiintoisempi kuin Martin. Ja Rakel ja Göteborg, Antibes ja Pariisi. he / ne kaikki olivat kiinnistavampia kuin Martin. 

Ja joo, vaimo lähti ja se oli haava, Martinin haava ja mutta ilman Cecilien näkökulmaa lähtemisestä jäi puuttumaan terävyys sillä en Martinista saanut kiinni, en niin mitään. Martin oli aika tavallinen perustylsä tyyppi, en päässyt sisään hänen tunteisiinsa (koska en ole ruotsalainen valkoinen keski-ikäinen hyväosainen mies?). 

Mutta kuitenkin pidin tästä kirjasta Se on älykkäästi ja taidokkaasti kirjoitettu ja jäin pohtimaan ystävyyttä, lojaalisuutta ja valintojen tekemistä. Jäin pohtimaan miten aidoilta henkilögallerian valinnat olivat, miten heidän valintansa tai reaktionsa korreloituivat todellisuuteen. Miten itse olisin toiminut tilanteessa, jossa esim olisin tiennyt kirjan Cecilian lähteneen ja jättäneen miehensä mutta myös noin kolmevuotiaan poikansa ja kymmenkesäisen tyttären ja olisin tiennyt missä nainen on, mutta en olisi kertonut miehelle, en myöhemmin aikuisille lapsille. Ja eikö oikeasti kukaan etsinyt Ceciliaa, miksi perhe ei tehnyt mitään? Miksi valittiin puhumattomuus? Koska puhuessa olisi tullut esiin totuus, joka olisi ollut liian kipeä. Mutta ehkä vain elettiin viitatun Wittgensteinin sanoin "Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.»

Näiden mielenpäälle jääneiden kysymysten takia tämä kirja oli ansiokas ja hyvä. 

Kyvin kirjoitettu sukudraamaa, hyvä lukuromaani, mutta ei niin loistokas, mitä olisin ajatellut 2020 August-palkinnon saaneelta.

ja ihan liian pitkä.