Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni. 2012. Johnny Kniga. Suomentaja Tarja Lipponen

Rakastuin teoksen luontevaan elävään uskottavaan kieleen, dialogiin, joka oli aitoa ja uskottavaa.

Kirja oli tiivis. Kertaistumalta luettu.

Se on (kuin) vastaisku kaikenlaisille selitteleville paisutetuille ihan liian pitkille, tekemällä tehdyille tiiliskiviromaaneille. Se jätti rivien väliin lukijan omat huomiot, oivallukset ja teksti, se raastoi ja pakahdutti ja suomennoksen luettuaan pitää mainita kääntäjän Tarja Lipposen upea työ.

Teos on pääedelläsukellus maahanmuuttajataustaisesta yhteisöstä ja kertoo millaista on olla nuori maahanmuuttaja Ruotsissa/Tukholmassa.

Teos on näytelmäksi kirjoitettu reaktio Tukholman autopommi-iskuun (11.12.2010). 

Teksti on keskustelunomaista, miltei hajanaisia puhelinkeskusteluja ja Amorin päänsisäistä kasvavaa paniikinomaista purkausta.

Tukholman keskustassa räjähtää ja samalla Amorin maailma sirpaloituu.

En paljasta juonta mutta pääpiirteissään

Soitan veljilleni teoksessa on nuori maahanmuuttajapoika, Amor, jonka puhelin soi soimistaan. Tunnelma on uhkaava, vainottu, rasistinen, vainoharhainen.

Todellinen.

Soittajat laajentavat Amorin lähipiirin, velvoitteet, elämään tunkeutujat. On Ahlem ja sukuvelvotteita. On tuomitsevat virnuilevat myyjät kaupassa. On Shavi, veli, elämässä mukana kulkenut, nyt jo isä ja eri raiteilla kuin Amor.

Khemiri kirjoittaa riveihin, niiden väliin raastavat kokemukset ulkopuolisuudesta, tunteet vainottuna olemisesta. Tapahtumat sijoittuvat muutamaan tuntiin, mutta niissä on koko elämä. Teksti sisältää kaiken sen mitä tapahtuu kun mitta täyttyy.

Rakastin tätä.

Tunnelmaa, viestiä, tarinaa, sen surullisuutta, sen todenmukaisuutta, totuutta. 

Vääryyttä.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista. 2015. Johnny Kniga. Suomentaja Tarja Lipponen

Tunnelmat ovat tiiviit ja sijoittuvat muutamiin viikkoihin, kuukausiin.

Samoin kuin Khemirin teoksessa Soitan veljilleni teoksissa on puheenomainen dialogi, päänsisäinen keskustelu, maahanmuuttajayhteisö, Tukholma, rasismi, turvapaikanhakijoiden haasteet, lähiväkivalta, kaaoksenomaisuus, rahattomuus.

Teos keskittyy auto-onnettomuudessa menehtyneeseen Samueliin. Nimettömänä pysyttelevä kirjailija haastattelee Samuelin läheisiä. Omista henkilökohtaisista syistään hän haluaa selvittää Samuelin kuolemaan johtaneet tapahtumat. Hän haluaa selvittää miten muut, jäljellejääneet, ovat selvinneet Samuelin kuolemasta, jatkaneet elämäänsä ja kirjailija haluaa selvittää miten niin voi käydä, miten niin voi tehdä, onko todellakin elämä läheisen kuoleman jälkeen.

Näkökulmakertoja vaihtuu lennossa, kuin huomaamatta ja fokus hämärtyy helposti, jos ei ole tarkkana. Se, kuka puhuu, jää lukija tiedettäväksi/arvattavaksi ja toki kun sivuissa pääsee eteenpäin, äänenpainot, hyvin hienovaraiset, tulevat lukijalle tutuiksi, mutta tarkkana saa olla, edelleen ihan viimeisille riveille asti saa olla tarkkana kuka puhuu, kenen näkökulmasta Samuelin kuolemaan johtaneita tapahtumia kerrotaan.

Hienosti kirjoitettu, 

upeasti kirjoitettu 

ja samalla rasittavaa sillä hetkeksikään ei voinut jäädä lillumaan antautua tekstille ja se varmastikin tässä oli hienointa. Koko lukukukemuksen ajan kaikki oli kehollista, koko kroppa oli jännittynyt lukessa. Kirjassa mikään ei ollut puolinaista väljähtynyttä tai puolivillaista. Kaikki oli intensiivistä kiihkeää kiivasta. Ihan kaikki.

Myös se, mitä rakastin, oli hahmojen fyysisten ja visuaalisesti havaittavien piirteiden tiputtelu. Kenenkään ääntä ei määritellyt lähtökohtaisesti sukupuoli, kansallisuus, ihonväri, ikä, yhteiskuntaluokka, tulotaso, koulutus, työ. Ihmiset olivat. Törmänneet toisiinsa, ystävystyneet, rakastuneet, pelänneet toisiaan, huijanneet toisiaan.

Vahva suositus tästä.

Takakannessa kirjoitetaan: "Yhtä tärkeää kuin se minkä muistamme, on se mitä emme muista.".

Totta.

Tämä kannattaa lukea (ja ne, jotka kuuntelevat, Jukka Pitkänen lukee, eikä huonosti luekaan).