1869-1941 Signe Brander 

Pirkko Soininen: Signe. 2024. Bazar Kustannus

En pettynyt, en taaskaan. 

Pirkko Soininen osaa. 

Signe on ihana kirja tämä, ihan niin kuin oli esim edellinen Soiniseni, Kipulintu. Mikään tässä teoksessa, ei edes ennalta tuntematon suuruus, tämä Signe ja hänen (oletettu) tarinansa, ei jäänyt kädenlämpöiseksi, koska Soinisen proosa on (minulle) lyriikkaa, runoa, kaunista, tiheää ja huokoista samaan aikaan juurikin ehkä kuin elämä, jollaisen Soininen on Signelle kirjoittanut.

Signehän on helsinkiläinen valokuvaaja, oikea historiallinen henkilö, jolle Soininen on kirjoittanut, luonut ja kehitellyt elämän, valokuvien ympärille keksityn maailman. Kirjoittanut siis biofiktiivisen tarinan, elämäkerran (ja löysin samankaltaisuuksia mm Weseliuksen Nanetteen). 

Tämä on vaikea kirjallisuudenlaji. Ei olla autofiktiossa eikä suoranaisesti fiktiossa, jolloin joku asia, jotkin tapahtumat "päähenkilön" elämässä ovat faktuaalisia, osa kirjailijan keksimiä. Mutta Soininen osaa tämän, tämänkin vaikean lajityypin. 

Signessä oltiin itselle i Kipulintua vieraamassa maailmassa, sillä teoksessa oli paljon "valokuvausta", valokuvaamista ja kuvan syntyä, mutta ei se häirinnyt sillä oli pohdintoja äidistä, ystävistä, työtovereista, kuvatuista ihmisistä, koirista, kansalaissodasta, nälästä, työstä, naisista ja (minullekin rakkaasta) tietenkin Helsingistä (ja erityisesti vielä rakkaammasta Katajanokasta). 

Soininen on luonut Signe Branderille elämän, jota tämä vanha nälkiintynyt, hauras ja elämänsä loppuviivalla sairaalasängyssä Nikkilassä Sipoossa makaava nainen muistelee, sekoittaa muistoja unohduksiin, valokuviin, valon ja kuvien liittoutumiseen, valokuviin. 

Upea loppu, jossa yksilön elämän kohokohdat sekoittuvat viileäkätisen hoitajan elämään, muistoihin, muistojen tuomiin tunteisiin. 

”Miksi minä kuvasin? Koska olin silloin eniten oma itseni, kokonainen, onnellinen. "

"Ehkä joku jossain tulevaisuudessa katsoo kuviani ja miettii, kuka nämä kuvat otti. Kuka seisoi kameran takana? Mitä vastauksia hän voi löytää? Ei muuta kuin kuvani, olin siellä missä kuvasin. Mitään muuta minusta ei tähän maailmaan lopulta jää. Kuka niitä huolisi, minun tavaroitani, eivät ne ole arvokkaita ensinkään. Ehkä jokin tekemäni maalaus kelpaa jollekulle kaukaiselle sukulaiselle, ehkä rintakoruni, kenties kaunis luinen kampani. Mutta valokuvat ovat tärkein perintöni."