murakamin mies vaeltaa taas, Suomessakin! 

Sen verran tarkistin takakannen tekstistä,että ollaan realismissa, sillä maaginen ei nyt nappaa ja tykkäsin tästä(kin) paljon, mutta en ehkä kuitenkaan niin paljon kuin Norwegian Woodsista.

Tässä on viiden hengen ystäväporukka. He ovat kaikki alle kahdenkymmenen, viettävät paljon aikaa yhdessä, kunnes ilman varoitusta, yhtäkkiä, porukka katkaisee välit Tsukuruun. Tsukuru, tämä nuori mies, jonka nimessä ei ole värimerkkiä (=väritön mies), ei saa selitystä välien katkaisuun eikä lähde sitä myöskään kyselemään kun vasta 16 vuotta myöhemmin (uskottavaa?). Mutta siis, niin tai näin, nyt, vihdoin 36-vuotiaana Tsukuru tapailee naista, joka haluaa, että mies selvittää välinsä menneiden haamujen kanssa ja etsii itselleen vastaukset miksi hänet siirrettiin kaikkien ulkopuolelle.

Kuten Norwegian Woodsissakin, Murakami laittaa päähenkilönsä vaeltamaan. 

Mies vaeltelee, etsii itseään, tarkoitustaan, miehisyyttään ja edelleen ärsyttää Murakamin naisten ulkonäön kommentointi, nyt sitä ei ollut inhoon asti. 

Mies vaeltaa, niin muistoissaan kuin Japanissakin kotiseutunsa ja Tokion välillä ja juna-asemia rakentavana insinöörinä hän vaeltaa myös suunnitelmissaan ja projekteisssaan. Eniten mies kuitenkin vaeltaa tunteissaan, tunnelmissaan ja muistoissaan. Konkreettisilla retkillään, matkatessaan tutkimaan tyttöystävänsä kehotuksesta, viisikon erottanutta tapausta, hän matkaa myös Helsinkiin ja Hämeenlinnaan.

Oli ihana lukea Murakamin kuvausta Helsingistä, helsinkiläisistä, Rautatieasemasta, kuljeskelusta kesäsateisilla helsinkiläisillä kaduilla. Matkata Murakamin silmin Hämeenlinnan perukoille kesäiseen mökkimaisemaan. Mutta kaikkein entien nautin tekstin ja tarinan sujuvasta etenemisestä, mysteerin selvimisestä, sen miksi viisikko karkotti Tsukurun. 

Tykkäsin tästä. Kuten Norwegian Wood, realistinen Murakami on mulle selkeästi eniten mieleen.