viisas ihminen
proosarunoa ihmisyydestä
Claes Andersson: Sanat että eläisimme. 1998. WSOY
Viimepäivinä lohtua ovat tuoneet niin Eino Leino, niin Eeva Kilpi, Pentti Holappa ja myös Claes Andersson.
Elämä on tällä hetkellä haikeaa ja täynnä luopumisen tuskaa, kirjoittaminen kaukana kykyvalikoimasta juuri nyt ja lukeminen muutaman rivin mitoissa mahdollista. Vinkkaan ehkä myöhemmin muista runoista, runokirjoista mutta ensin Anderssonin Sanat, että eläisimme oli ihana, niin ihana.
Anderssonnin teoksessa vuorotteli runomitta ja proosa, tai ehkä se oli proosarunoa, en tiedä, mutta Andersson kirjoitti suoraan sydämeeni, siihen, joka on aika pirstaleina, rikki, surullinen ja iloinen samaan aikaan. Sekasotku kuten koko elämän ja kuoleman risteys.
Andersson on viisas, suuri inhimmilinen ajattelija, ihmisyyden, rakkauden ja oikeudenmukaisuuden puolustaja, ymmärtävän politiikan tasapuolistavan ja kaikille elämänturvan mahdollistavan ajattelun tukija, poliittinen inhimmillinen puolestapuhuja ( ja siinä mielessä erityisen ajankohtainen nyt kun taas äänestetään) ja surullisuutta nosti pintaan vain se, että yhä vaan, edelleen, puhumme ja tartumme samoihin yhteiskunnan epäkohtiin, aina vaan puhumme niistä. Koska mikään ei koskaan muutu?"Ihmisen elämisenehtojen hellittämätön paljastaminen, kuolema osana itse elämisen kokemusta, onkin mielestäni runouden luovuttamaton tehtävä, erityisesti tänään, kun ihmiskunta torjutussa kuolemantuskassaan toimii kuin olisimme kuolemattomia ja luonnon valtiaita."