kuinka rakastaa tytärtään

Hila Blum: Kuinka rakastaa tytärtään. 2023. Tammi. Suomentanut Minna Tuovinen hepreankilelisestä alkuperäisteoksesta, vuodelta 2021.

 
Vaikkakin kaikkein eniten ehkä rakastan reilut puoli vuosisataa sitten kirjoitettua (naisten kirjoittamaa) (kotimaista) proosaa ja lyriikkaa, jollain tasolla uusi kirjallisuus kiinnostaa toki myös.

Valitsin Hila Blumin, koska edellinen israelilainen, jota olen lukenut - David Grossman - aiheutti minussa valtavan tunnemyrskyn. Teoksensa Kun Nina sai tietää (2020) oli väkevä, upea, voimakas ja halusin tavoittaa jotain samankaltaista tunnelmaa (ehkä myös israelilaista, heprealaiseen kulttuuriin kuuluvaa henkeä, hitaasti ja taidokkaasti kuoriutuvaa henkilöhistoriaa). Löysin, mitä etsin! Blum!

Lisäksi mielellään, kun luen itselleni uusia kirjailijoita, valitsen usein palkittuja kirjailijoita tai teoksia, koska kiinnostaa miksi juuri tämä kirja/kirjailija on palkittu. Hila Blum on voittanut Sapir-kirjallisuuspalkiinon v 2022. Nyt tiedän miksi hän on palkinnon voittaja!

Kirjan nimi on aika opaskirjamainen (ja aika tylsä), mutta nimestä viis, sillä äiti-tytärsuhde kiinnosti. 

Hyvin pian kuitenkin kävi ilmi, että teos oli kyllä paljon muutakin kuin "vain" äiti-tytärsuhteen kuvaus. Teos on laajempi, monisyisempi, teemojaan laajempi. Teos on kuvaus äiti-tytärsuhteesta mutta myös kuvaus äitiyden kokonaisvaltaisuudesta ja äiti-tytärsuhteiden suhteiden monikerroksisuudesta. Teos on kuvaus siitä, miten kompleksinen, miten menneisiin suhteisiin kallistuva äiti-tytärsuhde on vaikka äiti ei haluaisikaan toistaa menneiden virheitä ja ne kuitenkin toistaa, koska historia toistaa itseään, aina vaan toistaa, oppimatta menneestä toistaa.

Blum todistaa teoksessaan, että todellakin! tytärtään voi rakastaa liikaa. Että äiti voi rakastaa tytärtään niin paljon (miltei vahingossa), että tytär lopulta katoaa, valehtelee, tietoisesti etsiytyy tilaan, johon ei ota äitiään.

Blum todistaa, että äiti rakastaa tytärtään niin paljon, että tytär luo itselleen uudenlaisen maailman, perheen, uran, kauas äidistä, jonne äiti ei mahdu, jossa äitiä ei ole. 

Paitsi, että lopulta on. 

Tytär on aina äidilleen arvoitus, samoin kuin jokainen äiti on tyttärelleen arvoitus, se kaiketi tämän teoksen loppupäätelmä, todistus, on. 

Blum todistaa teoksellaan oman taitavuutensa kirjoittaa niin, että jo aivan ensimmäisestä rivistä lähtien lukija voi kiinnittyy tekstiin, jäädä kiinni ensi rivien imuun, jännitteeseen, joka kestää viimeiselle riville asti.

Teoksen intertekstuaalinen taso oli kiva lisä.

Pidin myös teoksen lähdeluettelosta, sain siitä monta lukuvinkkiä. 

Mutta kuitenkin, ennen kaikkea ja tärkeimmin, Blumin ansio on kirjoittamisen taito. Blum taito kuljettaa tarinaa. Pitää lukija kiinni tarinassa, poukkoilevassakin, muistoissa ja kuljettaa tarina, lukija, tähän hetkeen.

Blum kutoi tarinastaan paksun maton hyvinkin päältäpäin ohueen juoneen.

Ja lopulta teoksen äiti tekee sen, mitä äidit tekevät. Tekee kaikkensa, hyvän ja pahan, lapsensa puolesta. 

Hieno kirja, todellakin.