vuori ei lähde miehestä 

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta. 2017. Bazaar. Suomentanit Lotta Toivanen. Alkuperäisteos Le otto motagne. 2016. 

Upea, älykäs ja kaikin tavoin sillä ihanalla tavalla italialainen kuin mikä erottaa italialaisen kirjallisuuden kaikkien muiden maiden kirjallisuudesta. Italialaisessa nykykirjallisuudessa, siinä minkä olen lukenut (Ferrantea, Starnioni, Durastanti, de Cespedes…) on vain se omalaisensa klangi, henki, se tietynlainen tunnelma ja ilmapiiri.

Mutta italialainen tai ei, Paolo Cognetti on kirjoittanut hienon kirjan, sellaisen, jossa viisaus viipyilee, miltei hivuttautuu sanoihin, rivien väliin.

Romaani Kahdeksan vuorta kertoo isien ja poikien välisestä suhteesta mutta ennen kaikkea se kertoo kahden miehen välisestä ystävyydestä.

Pojat ovat erilaisista elinpiireistä, toinen milanolainen kaupunkilaispoika - jolla tosin on vuoria ja vuorikiipeilyä maanisesti harrastava isä ja vuoriston rauhaa rakastava äiti - ja toinen, jonka suku on vuosisada asunut vuorilla tulematta "alas".

On siis kaksi miestä, joiden ystävyys on alkuun kesäystävyyttä. Pietron isä tuo poikansa Milanosta kesäksi vuoristoon, kiipeilemään ja vuoristossa asuu myös Bruno, vuoristolainen, paimen. Brunon suku on asunut samassa kylsässä "aina", paimentanut ja tehnyt juustoa ja nyt nämä kaksi poikaa tuodaan yhteen. Kirja seuraa näiden kahden pojan,sittemmin miehen elämää. Sitä, miten ne erkaantuvat ja yhtyvät jopa yhteiseen vuoristomökkiin. Miten Brunosta tulee Pietrolle kuin isoveli, ehkä myös lopulta se poika, se vuoristolaispoika, jonka isä toivoi. 

Kirjassa on hieno kehityskaari niin isä-poikasuhteelle kuin poika-poika-ystävyyssuhteelle. Myös äitisuhteen Cognetti kuvaa todenoloisesti. Äiti säilyy pojan elmässä ja äidin laajaan sydämeen mahtuu niin vähävaraiset perheet ja neuvoloiden lapsiperheet ja tietenkin myös Bruno. Cognetti kuvaa miten äidin rakkaus laajenee Brunoon, Brunon lapsen äitiin, lapseen. Miten sosiaalisesti taidokkaasti äiti elää, vetäytyy ja lähenee, huolehtii itsestään ja muista.

Upeasti kasvavien henkilökuvausten lisäksi Cognetti osaa pienet elementit, osaa kuvata ne äänettömät pettymykset, unelmien murskaantumisen todenoloisesti. Ei selitellen, ei oikeita sanoja henkilöiden suuheun asetellen. Vuoristojen, niin Alpeilla, Italiassa kuin Nepalissakin Cognetti kuvaa visuaalisesti, raikkaasti, tarjoileen lukijan silmille elokuvan katsottavaksi.

Nautin kirjan tunnelmasta, kielestä, teemoista, henkilögalleriasta ja ymmärtämättä paljoakaan vuorikiipeilystä tai Nepalin vuoristoheimoista tai Italian vuoristolaisten elämäntavasta, juuston tekemisestä ja monesta muustakin aiheesta, johon tässä kirjassa perhedyttiin, mutta sillä ei ollut merkitystä sillä Cognetti kirjoittaa aiheet laajenemaan teemoihin ja pintapuoli on vain aiheisto mukanakuljetettavat motiivit.

Cognettin teos on rauhallinen, eleetön ja sen tematiikka pohjautuu ikiakaisiin ja universaalaihin vastakkain- tai rinnakkainasetteluihin ihminen ja luonto, kaupunki ja maaseutu, elämän pirstaleisuus ja yksinkertaisuus.

Tässä kirjassa oli kiehtovasti elokuva, elokuvallisuus, visuaalisuus, miltei kaikille aisteille nautitavaa ja kirjasta sovitettu elokuva onkin voittanut Cannesin tuomariston palkinnon ja on juuri tullut elokuvateattereihin koettavaksi.