yksinolosta, messiaasta, seurasta 

Magnus Mills: Tarvaanrannan kulkijat. 2001. WSOY. suomentaja Eva Siirla käsikirjoituksesta Three to see the King. 

Aivan uusi tuntematon löytö kirjaston hyllystä. Thank god for kirjastot! Jo kansi kiinnosti, toki nimi myös varsinkin kun katsoin sisäsivuilta alkuperäisen teoksen nimen (Three to see the King) ja lainaustiskille välittömästi kun luin ensimmäisen sivun, joka alkoi sanoilla :

" Asun talossa joka on kokonaan peltiä, neljä peltiseinää, peltikatto, savupiippu ja ovi. Kaikki pellistä. Talossani ei ole ikkunoita sillä mitään nähtävää ei ole. Ikkunaluukut siinä toki on, niin että voin päästää valoa sisään tarvittaessa, mutta se ovat sään takia enimmäkseen kiinni."

Siis mitä? Okei, tämä teos oli yksi omituisimmista vähään aikaan, ja kiinnostavimmista tematiikkansa takia, sen ansiosta. Tässä oli tasoja, paljon pohdittavaa, pinnan alle jätettyä viisautta (vaikka tämän voi ihan hyvin lukea aikuisten satunakin) ja mustaa huumoria, satiiria, sellaista outoa kummallista vinoumaa mistä pidän.

Nimetön mies on asettunut peltitaloonsa aavikon ylängöillä jo vuosia sitten.

Päähenkilö on enemmän kuin tyytyväinen äärimmäisen pelkistettyyn yksinkertaisuuteen elämässään.

Miehen elämässä ei "tapahdu"mitään. Elämää rytmittää rutiinit ja ympäristön (erityisesti säätilan ja sen tuottamien äänien) tarkkailu.

Mies, erakko, ei kaipaa mitään, alussa ei edes sosiaalisia suhteita. Miehellä on vaatimattomassa asumuksessaan, itse valitsemassaa, jo kaikki mitä hän tarvitsee siitä huolimatta, ettei elämä ole täsmälleen sitä, mistä hän on alunperin unelmoinut.

Peltitalossa asuminen, yksinäisyys, on itsetarkoitus, siitä muodostuu kokonainen yksinkertaisuuden ideologia ja elämänfilosofia.

Mutta sitten taloon kävelee sisään nainen, tuntematon, tai ainakin melkein tuntematon. Nainen asettuu taloksi yläkertaan ja mies pikkuhiljaa päätyy naisen kanssa samaan sänkyyn. Kohta talossa asutaan naisen säännöillä ja karu peltiasumus muokkautuu kodiksi näille kahdelle hyvin erikoiselle hahmolle.

Naapureitakin on. Kolme samanmoista yksinäisen elämän valinnutta peltitaloasujaa asuu kilometrien päästä nimettömän miehen talosta, lapioi tuntien ajan hiekkaa ulko-ovelta joka aamu, kuuntelee kovan tuulenvinkan kolisuttelemia seiniään, peltikaton räminää.

Sitten tulee toinen muutos.

Kolme naapuria purkaa talonsa, muuttaa talonsa pellinpalat kanjonin liepeille. Naapurit häipyvät sanomatta sanaakaan miehelle ja Marylle. Nimetön mies lopulta lähtee kadonneiden naapureiden perään (Maryn usuttamana) ja mies löytää naapurinsa sielä minne itse vuosia sitten halusi, kanjonia kaivamasta. Kanjonilla tavataan mysteerinen Michael Hawkins, messiaanomainen mies, jonka ympärille on kerääntynyt seurakunnan verran seuraajia, peltitaloelämästä haaveilevia ja nimetön mieskin päätyy kaivamaan Michaelin kanjonin savimaata, muokkaamaan kanjonia.

Taas uusi muutos. Kaikki hajoaa, väkimäärän keskuudessa syntyy kapina, seuraa kaaos.

Mahtava tarina vaikkakin kysymyksiä jäi, kysymyksistä yksinäisyydestä, sosiaalisuudesta, laumoista, laumaelämisestä, sen tarpeesta, sen vaikutuksista omaan mielenrauhaan, rauhaan.

Tarina oli koherentti mutta paikka ja aika, jonne kertomus oli sidottu, herätti enemmän ja enemmän kysymyksiä. Onko tämä satu, mielikuvitusmaa, missä periodissa ollaan…? Mistä ruoka taloihin tulee, mistä vesi, mistä sähkö? Mistä kaikki ne leivokset, joita nimetön mies vie kanjoniin lähteneille entisille naapureilleen? Mistä miehet ovat hiekka-aavikon ylängölle tulleet. Mistä nainen. Mistä kaikki peltitaloelämästä haaveilleet tulevat, kuka on tämä jeesuksenkaltainen apostolimies Michel Hawkins, joka tietää vastaukset kaikkiin kysymyksiin, joka rakkaudellisesti vastaa lukemattomiin kysymyksiin, ratkaisee riidat pelkästään olemuksellaan.

Ja kuka on se epäileväinen juudas, naisihminen Jane,joka kyseenalaistaa kaiken, Michelin tarkoitusperät ja kaikki päätyy kaaokseen, pettymykseen.

Raamatullista, sanoisin.

Ja lopussa palataan takaisin sinne mistä lähdettiin, yksinkertaisuuteen, yksinoloon? Niinkö?

Avoin loppu, kuten huomaatte.

"Minun taloni on palvellut minua hyvin. Vaikka se on vain peltiä, se pysyi pystyssä kuningaskuntien pyyhkiytyessä pois. Se on yhtäaikaa turvapaikkani ja linnoitukseni. Olkoon se teidän temppelinne. "

tosi tosi hyvä!