Kukka hiuksissa. novellitehdas.fi. 05/2023

En oikeastaan pystynyt näkemään mitään.

Kuumuus oli kaikenkattavaa, ylitsevuotavaa. Paahde iholla litisti minut maata vasten, litteäksi kiveksi, juureksi maanpeitteisiin. Tunsin iholla hien kiemurtelevat hitaat liikkeet, helmeilevät purot, märän pyyhkeen allani. Kiharat liimautuivat niskaan. Torkahtelin.

Mies aurinkovarjonsa alla makasi tyynesti vieressäni, miltei unessa jo. Aurinkovoide kimalteli ihollaan, säteili hikikarpaloiden kanssa kilpaa. Mies oli asetellut olkihattunsa kasvoilleen, varvastossunsa pyyhkeen viereen rannan kiville. Ei tiennyt rannan tapahtumista mitään.

Kirjan rivit sumentuivat hikeen, kirjaimet liikehtivät helteessä. Siristelin horisonttiin ja silloin näin heidät.

Huomiotaherättävä pariskunta. Nainen, askeleissaan tarmoa ja reippautta, oli pukeutunut silkkiseen juhlahameeseen, unikonpunaiseen, nilkkoihin asti ulottuvaan. Pystykauluksinen juhlapusero sokaisi silmät pilviäkin valkoisempana ja huivi harteilla tuhansissa kukissa säkenöi kuin Monet`n maalaus. Mustat korkokengät suoristivat naisen ryhdin kohti taivaaseen tasoittunutta sineä.

Mies oli suoraselkäinen, iätön. Kasvojensa iho oli kuin vanhan kirjan sivu, jo hieman hauras, ajan kuluessa rypistynyt. Ärtynyt, nyreä ilme kasvoillaan, mies liukasteli jalan alla nuljuvilla rantakivillä, horjahti mustissa kiiltonahkakengissään ja painoi askel askeleelta hansikoidulla kädellään kävelykeppiään tiukemmin rannan pyöreäreunaisia pikkukiviä vasten. Mies oli pukeutunut mustaan smokkitakkiin ja valkoisuutta häikäisevään paitaan. Päässä silinterihattu. En voinut kuin tuijottaa.

Nainen kaivoi olkakassiaan, reväytti auki sinivalkoraidallisen rantaviltin. Riisui kenkänsä, asetti ne painoiksi viltin kulmiin. Nainen, kesänkirkkaissa vaatteissaan, kumartui vielä nostamaan pyyhkeen kassistaan. Kääri pyyhkeen ympärilleen, ryhtyi riisumaan vaatteitaan.

Mies, ilmeettömänä edelleen, istuutui viltin kulmaan. Suoristi viltille jalkansa ja selkänsä, asettui suoraryhtiseen asentoon. Nosti päästään silinterihatun, asetti sen jalkojensa viereen, kävelykeppinsä viereen. Aikansa kuumuudessa istuttuaan, mies riisui hansikkaat, paljasti auringolle kämmentensä valkoisen ihon, pitkät sormensa. Kuin kallanvarret ristikkäin kimppuun, mies asetteli kätensä syliin. Jatkoi eloaan omassa maailmassaan. Ei puhunut mies, ei nainen. Vain lokit säestivät äänettömyyttään. Piirsivät eteeni maalauksen.

Hame tippui kahvipavunruskeita pohkeita pitkin kaunismuotoisiin nilkkoihin, ja kuin outoa koreografiaa seuraten nainen taisteli juhlapuseron päänsä yli. Alusmekko tipahti pyyhkeelle. Mies, kaiken ulkopuolella, ajatuksissaan, ei ojentanut kättään auttaakseen. Kasvot käännettynä pois naisesta, mies katsoi kaukaisuuteen.

Nainen, pyyhkeen suojassa edelleen, ryhtyi nykimään kokouimapukua päälleen. Lopulta, huokaisten, vaivalloisesti puvun päälleen saatuaan, nainen pudotti pyyhkeen jalkoihinsa ja katsomatta taakseen, mieheen, ympärilleen, otti kuumilla kivillä arastelevat askeleet merta kohti. Kävellessään nainen kokosi niskastaan mustan kiharapilven, kuin auringon kuumuudessa hohtavan lakritsinarukerän ja kiepautti päälaelle nutturaksi. Työnsi unikonpunaisen kukkakoristeen tiukemmin hiusten sekaan, korvanlehden viereen ja heilautti päätään, helisytti punaisen ja oranssinsävyisiä suuren suuria korvakorujaan.

Nainen asettautui rantaviivalle, odotti hetken ennen kuin kastautui. Katsoi horisonttiin, kaukaisuuteen ja lopulta kumartui ja nosti kämmenillään vettä käsivarsilleen. Pienen hetken kuluttua, kuin viivytyksestä nauttien, nainen käveli veteen, ponnisti uintiliikkeisiin. Katsoin miten ruskeat olkapäät liikehtivät vedessä.

Mies, edelleen viltillä, istui jalat suoristettuina eteensä. Ei vaihtanut asentoa, ei liikkunut. Omassa maailmassaan edelleen.

Nainen ui pitkälle,

pitkään

ja vihdoin nousi merestä, osana maisemaa.

Rannan kivet lipsuivat naisen jalkojen alla ja reunamuurille päästyään, nainen asettui suihkujonoon. Työnsi irronneet suortuvat nutturaan ennen kuin pyörähteli veden alla. Ruskeasta ihosta säteilivät auringon kulta ja veden jalokivet.

Takaisin viltille päästyään nainen kietoi suojakseen pyyhkeen, kiskoi märän uimapuvun päältään. Suoritti koreografian, jo kertaalleen suoritetun. Uimapuvusta päästyään nainen astui sisään alusmekkoon. Kiinnitti punaisen hameen vetoketjun, luopui pyyhkeestä. Vielä ihoaan auringossa kuivatellen, nainen lopulta pujottautui puseroon. Silitteli puseron helman hameen vyötärökaitaleen sisäpuolelle. Palasi takaisin samanlaiseksi kuin oli tullessaan.

Nyt hän oli pukeutunut, valmis. Nainen odotti puhumatta, että mies kampesi pystyyn, suoristi housunlahkeitaan, takinhelmaa. Mies kokosi käteensä silinterihatun, valkoiset hansikkaat, kävelykepin, astui pyyhkeeltä rantakiville. Nainen keräsi kulmista pyyhkeen painot, taittoi pyyhkeen, työnsi kassiin. Käveli pois rannalta, nainen kantoi kenkiä kädessään. Säästi korkoja naarmuilta, ajattelin.

Kohottauduin istumaan ja kuin lumottuna seurasin edelleen näytelmää, eteeni tarjoiltua. Portaiden yläpäässä, kadulla jo, nainen pysähtyi ja istahti rantakadun siniselle tuolille. Viereisessä tuolissa istui harmaahiuksinen nainen, rinnallaan harvahiuksinen mies, selkä kumaraan jo taipunut. Kuin ohimennen vanha nainen silitti nuoremman naisen ruskeaa käsivartta, ihaili auringossa hohtavaa naista, naisen pronssinruskeaa ihoa. Lopulta, kuin katseen itsessään tuntien, vanha nainen kääntyi tuolissaan kadun ihmisvilinään ja hymyili kadun kulkijoiden joukossa seisovalle miehelle. Mies kohotti hattuaan, tervehti vanhaa naista.

Nuorempi nainen puhdisti pyyhkeen kulmalla jalkapohjat. Sujautti kengät jalkoihinsa, heilautti hartiahuivin kassin päälle. Nainen irrotti hiukset nutturasta, pöyhi ne runsaaksi kiharaputoukseksi ja kiinnitti punaisen kukan tiukemmin kiharoita koristamaan. Kun kaikki oli valmista,

kuten hetkiä aiemmin,

nainen pujotteli ihmisten lomasta miehen luo. Asettuivat rantabulevardille ja ennen kuin lähtivät, jatkoivat matkaa, nainen käänsi katseensa rannalle, minuun. Vilkutti. Hämmennyin ja tunsin jo luomien takana liikutuksen, kyyneleet. Heilautin käden varovaiseen vilkutukseen. Tunsin palavaa halua juosta naisen luo, äitini luo. Kuulla äidin ääni, aina vaan kaipaamani, korvissa kaikuva.

Kyyneleet sumensivat katseeni, valuivat alas poskilla ja sekoittuvat kaulan hikeen. Pidättelin nyyhkytyksiä ja kuin itkua vastustellen ravistelin omia kiharoitani, tuoreen asfaltin värisiä. Sipaisin vieressä nukkuvan mieheni olkapäätä, ihailin nukkuvia rakkaita kasvojaan. Katsoin kadulle, kuiskasin äidille puoliääneen hei.

Rantabulevardilla mies kumartui äidin puoleen, antoi äidin uinnin viilentämälle kädelle kevyen, tuskin ihoa koskevan kevyen suukon. Katse tiukasti äidissä, pystymättä vastustamaan kiusausta, kauneutta, mies sipaisi hansikoidulla kädellään äidin hiusten kirkkaudessa hohtavaa kukkaa. Yhdessä, hymyillen, he aloittivat kävelynsä rantabulevardia pitkin.

Enää en näe heitä.

Rastaankaan laulu ei enää soi. novellitehdas.fi. 11/2023

Kahvin pinta peittyy kylmään hyhmään. On huono olo, oksettaa. Tätä en enää juo.

Päässä tykyttää. Yritän sulkea korvat. Kahvilan seinät kaikuvat, kun vastasyntyneen lapsen kireä nälkäitku kimpoilee, osuu seiniin, osuu minuun. En kestä itkua, vauvaa, hyssyttelyä, äidin hätää. Haluan lähteä, mutta en voi.

Voin vain odottaa.

Aika on pysähtynyt pelon horrokseen ja herään vasta kun käteni torkahtaa. Kuppi kallistuu ja kahvi läikähtää hameelle, leviää, tahraa. Tarjoilijatyttö, kuin hoitaja sairaalanvalkoisessa hilkassaan, juoksuttaa nopeasti keittiöpyyhkeen ja ryhtyy hankaamaan tummaa läikkää. Mene pois, huudan mielessäni, älä sitä hankaa, ei minun tahrani lähde hankaamalla, mutta en sano mitään. Istun jäykistyneenä, elottomana miltei ja katson tytön valkoisia sormia, sormuksettomia kuten omanikin. Käännän katseeni takaisin ikkunaan, annan tytön ymmärtää hankaamisen riittävän jo.

Tänään on kihlajaispäiväni ja minä pelkään. Heikki, tuo mies, tuo poika, minulle vielä melkein tuntematon, tulee luokseni kohta ja minut vapauttaa, minut kahlitsee. Heikki rengastaa minut ikiajoiksi omakseen, ajattelen, tänään onneni kääntyy.

Tuijotan Heikin sotaleimojen tahrimaa kirjettä kahvilan pöydällä. Yhteinen tulevaisuutemme on tuossa kirjeessä, ja minä pelkään. Kaikki Heikin aiemmat kirjeet, kiihkeät ja himokkaat, oudot ja väärät, kuuluvat lauluihin, romanttisiin elokuviin, sotaan, ei meidän elämäämme, ei todellakaan meidän elämäämme, ajattelen. Ja kohta kaikki tuo, tuohon kirjeeseen vapisevin käsin kirjoitettu, ennaltamäärätty, tapahtuu. Kaikkien toiveet täyttyvät, ajattelen ja minua oksettaa.

Hotellihuoneessa, tien toisella puolen, odottaa äidin lahjoittama helmenvaalea yömekko, viattomuuttani alleviivaava häämekko, ajattelen ja paha olo kiirii jo kurkkuun ja jännitys valuu niskasta käsiin, alas täriseviin jalkoihin. Ristin nilkat ja sormet kuin rukoukseen, avunpyyntöön. Pelko liukuu vatsaan, mahtuu sinne juuri ja juuri.

Lopulta kahvilan oven kello kilahtaa. Joku tulee. Kyyneleiden sumentamin silmin käännyn katsomaan, vaikka se on viimeinen asia mitä haluan tehdä.

Viikon seurustelun jälkeen koitti Heikin asevelvollisuuteen astumisen päivä. Seitsemän päivää, tai pikemminkin seitsemän yhteistä iltaa, ja kuin huomaamatta kannoin tyttöystävän viittaa.

Heikin lähtöpäivänä linja-autoaseman pakokaasussa katsoimme, miten äidit itkivät poikiaan, vääntelivät sormiensa välissä nenäliinoja. Morsiamet, aivan liian nuoret ja kokemattomat, nyyhkivät äitiensä malliin ja pyörittelivät sormessaan hätäisiä rautaisia kihlasormuksiaan, esittelivät yleisölle tunnusmerkeillä tulevaisuuden suuntaa. Isät, nuo kelohongiksi muuttuneet, katselivat etäälle, aavistivat tulevan, tiesivät turhaksi kaiken tempoilun.

Heikki vieressäni yskähtelimme pakoputken savussa ja tyrskähtelimme kuljettajalle, joka istui jo paikallaan, poltti sätkää ja räki sylkiklimppejä ikkunasta.

Heikki näytteli rehvakasta, nauroi liian kovaa, ei millekään, tai ehkä kaikelle kai, esiintyi kanssamatkustajille ja tunsin sääliä. Hellyyttä osaamaton poika, ajattelin, ja purin huultani kun Heikki puristeli sormiani kipeästi. Kohta, ihan kohta taas tavataan, Heikki kuiskasi enkä tiennyt uskoako sanojaan tai ylipäätään elämässä mihinkään ja taputtelin hermostuneena huivin alle asettelemiani papiljottikiharoita. Olin aamulla katsellut aikuismaista kuvaani peilistä ja kietonut äidin mustakukallisen huivin kaulaan soratien harmaata kävelypukua piristämään, lainannut kielontuoksuista parfyymia ranteisiin, näytellyt aikuista, minäkin.

Kohta lähdetään, kuului linja-autosta ja Heikki veti minut hyvästiksi syliinsä, ohuiden käsivarsiensa väliin, vielä rasvamontulle tuoksuvaa rintaansa vasten ja asetti kuivat huulensa omilleni. Minä tiukensin otettani vatsakumpua peittävästä käsilaukusta ja pidättelin itkua.

Pelko asettui silmiin, kai ikuiseksi mykiöksi jo.

Yhden viikon illat odotin Heikkiä autokorjaamon kulmalla. Heikki tervehti minua ujolla hymyllään ja kiirehti vielä halliin, riisui rasvahaalarit, pesi kätensä ja kaulansa pesuvadissa. Vähitellen, seitsemässä kävelykerrassa, laskin, totuin Heikin uudenkarhean takin kauluksen alta häivähtävään moottoriöljyn tuoksuun, nihkeisiin sormiin omieni lomassa ja Heikin ujoihin silmiin, silmiäni arastelevaan katseeseen. Heikin satunnaiset sanat olivat hiljaisia, tauot sanojen välillä pitkät. Emme me pari ole, ajattelin ja katsoin Heikin siloisiin kasvoihin ja näin veljeni työkaverin, setäni autokorjaamon työntekijän, väkinäisesti muiden miesten kanssa vitsiä vääntävän pojan, jonka naapurintäti iltaisin huusi pihalta syömään.

Ei Heikki ole poikaystäväni tai tuleva aviomies, luoja paratkoon, ei aviomies ainakaan, tuskailin äidille, kun katselin Heikin hermostunutta selkää. Opettelet nyt vaan olemaan, äiti sanoi ja katsoi Heikin poiskävelevää selkää. Olet niin, että pojalla on syy palata kotiin. Ajat on nyt tämmöiset, tyttöseni. Saat Heikistä itsellesi turvan, usko vaan, kiva poika se on, äiti jatkoi ja työnsi eteeni palan leipää ja ajatus parhaan ystävän pojasta vävynä siloitti äidin kulmakarvojen välisen pystyviivan, isän onnettomuuden jälkeen sinne asettuneen.

Ja niin Heikki lähti armeijaan ja riitteenohut yhteisymmärrys, orastavien tunteiden yhteensulautuminen siirrettiin puheluihin ja kirjeisiin, järjestelyihin ja hotellihuoneeseen, kihlajaisiin, kuulutuksiin, avioliittoon, jatkoin mielessäni litaniaa ja räpytin kyyneleet poskille puuteriin piirtyvien viirujen joukkoon.

Sitten syttyi sota. Heikin asetakille tuli uudenlaista käyttöä. Terveiset täältä jostain, Heikki kirjoitti ja rätisevissä puheluissa poika sanoi kaipaavansa kotiin ja rasvamonttuun. Minun luo. Iloitsin linjan suhinasta, katkeavista yhteyksistä, sillä Heikin nihkeät sormet vaivihkaa sormiani hipaisemassa olivat vain hiutuva muisto, ja nyt tuota muistoa kannatteli enää äidin puheet, iltaiset nyyhkytyksenkaltaiset rukoukset.

Minä pimensin huoneeni ikkunan ja piilottelin oksettavaa oloa aamuisin.

Elämä muuttui. Pelko ja kauhu, juoksut maakellariin pommikoneita pakoon jäsensivät paikallaanpysyviä päiviä, viikkoja. Sota sulki meidät rintaman ulkopuolella sisätiloihin. Itkuisissa huolestuneissa huoneissa oli minun armoni, vahtivien silmien alla pelastus sedän käsiltä. Iltaisin kirosin rasvamontussa mustuneita ahnaita sormia ja inho miestä kohtaan kasvoi aamupahoinvoinnin kanssa yhtä matkaa.

Heikki ei tule, veli sanoo ja heittää kirjenipun kahvilan pöydälle. Ei ole mitään kihlajaispäivää, veli sanoo, puhuu kumeasti kuin haudan syvyydestä. Veli kääntyy takaisin kahvilan ovelle ja nyökkää minut mukaansa.

Loikimme spårakiskojen yli. Hotellihuoneessa kerään tavarani matkalaukkuun. Veli seisoo nurkassa asetakissaa, pyyhkii vihaisiin käsiinsä punareunaisia silmiään. Linja-autossa emme vaihda sanaakaan.

Kotipysäkillä heilautan kiitokset kuskille ja linja-auto pihahtaa, lähtee nykien liikkeelle. Veli jää pysäkille seisomaan, on kuin vanhus lysyssä, ja näen jo kaukaa äidin hätääntyneet juoksuaskeleet naapuriin.

Avaan nyt jo tutun oven. Jään kynnykselle, huojun tulevaisuuden ja menneen välimaastossa ja katson miten äiti silittää Heikin äidin kauniita kiharoita, halaa ystävänsä vavahtelevia olkapäitä. Keittiön pöydällä kirkuu mustareunainen kirje.

Äiti kääntyy ja tuijottaa hamettani, sen tahraa. Hän pudistaa päätään, kuin ravistelisi totuutta pois.

Suljen ulko-oven kiinni takanani.

Tuijotan rannan vettä. Syvin silmin seuraan mustaa virtaa, hitaasti liukuvaa.

Pyyhin niskasta sedän hengityksen lemun, työnnän omistavan käden irti rinnastani. Oksa rasahtaa poiskulkijan jalan alla.

Kenkäni korko jättää mutaiseen joenreunaan molskahtavan kuopan.

Veli. Timo Montonen (toim.): Salaisuuksia, valheita ja pimeyttä. BoD. 10/2023

Tämä on hänen ensimmäinen itkunsa tänään, toinen olisi vielä tulossa, mutta sitä hän ei vielä tiennyt.

Hän oli yrittänyt tulla raskaaksi vuosien ajan. Kaikki mahdolliset keinot oli käytetty. Uskomaton - aivan liian suuri määrä - omaa, pankin, isän ja äidin rahaa oli siirtynyt pankkitililtä toiseen, käytetty lääkäritapaamisiin, tutkimuksiin, hormonipistoksiin. Mutta mieheen, mieheen ei ollut kulunut aikaa ei rahaa, ei, sillä miestä hänellä ei ollut. Toki joskus oli ollut, isäni ainakin, mutta hänet, hänet vei monsuunituuli.

Ja nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, oltiin todistamassa ihmettä. Minä en ymmärtänyt koko tarvetta lapseen, mutta eipä ollut minun asiani tätä miettiä, tätä asiaa, tätäkään asiaa ei oltu minun kanssani keskusteltu. Aika harvaa asiaa oltiin.

Ja täällä sitä nyt sitten ollaan, katselemassa kun hän nyyhkii. Pyyhkii silmäkulmiaan valkoisella, jo kellertäväksi itketyllä ryttyisellä paperinenäliinalla. Vääntelee kasvojaan rumannäköisesti, sipaisee sormellaan läpinäkyvää nestevanaa nenästään, vilkuilee viivasuorien mustien kulmiensa alta ilkeänmustilla silmillään minuun. En tiedä mitä sanoa, joten vain olen ja roikotan kädessäni alakerran kioskin halpaa muoviin käärittyä kukkapuskaa, aika rumaa, huomaan. Jotenkin on vaikea pysytellä paikoillaan, pysäyttää mieluiten seinissä ja lattiassa hortoileva katseeni, sillä Meilahden liikenteen humina liikehtii vielä vartalossani ja korvissani humisee spårakiskojen kitinä.

En aseta silmiäni äitiin.

Lopulta sänky hiljenee ja äidin itku hiipuu nyyhkytyksiksi ja kuin pisteeksi lauseelle hän pyyhkäisee poskiaan. Onnen kyyneleet, hän kuiskaa käyttämättömällä, korahtavalla äänellä ja asettelee hymyä kasvoilleen, puolitiehen jäävää. Vaivautuneen, jäykistyneen kuvan musiikiksi tarjoutuu kenkäni pohjaan jumiutunut pikkukiven raapina, kuin muisto talven liukkaudesta kun siirtelen painoa mukamarmorisella lattialla koko ajan poislähdöstä haaveillen, jalalta toiselle, maastokengissä. Todellakin paikkaan ja aikaan sopimattomissa vetimissä.

Näytät niin väsyneeltä, turvonneelta ja homssuiselta siinä maatessasi. Jotenkin kuluneelta ja käytetyltä, ehkä oudosti surulliseltakin tai pikkuisen sekopäiseltä, en oikein tiedä, en muista olemustasi, ilmettäsi enää, ei olla nähty pitkään aikaan. Tukkasi sojottaa valtoimenaan, pikimustana aavikon tuulessa riehuvana kähäräpallona, tavoittelee kattoa, kurkottaa puolimatkalla jo taivaisiin ja käsivarsiesi iho on kuin kuiva savimaa. Olen onnellinen, hän kuiskaa huoneen hiljaisuutta siirtävällä äänellä, taputtaa sängynlaitaa, tule istumaan, kehottaa. En mene mutta kyllä, nyt kun katson sinua, näytät onnelliselta, mutten sano sitä ääneen. Tietenkään en sano sitä ääneen.

Äiti karistaa kurkkuaan ja korottaa ääntään, aivan liian kovaksi tähän huoneeseen, sopimattomaksi, uhmakkaaksikin. Eikö olekin kaunis, potra poika, eikö olekin. Eipä ole tällaista poikaa aikoihin nähtykään, jos koskaan, hyrisee kuin kissa ja odottaa hyväksyntääni, urotyölleen. Äiti kohottaa nyyttiä sylistään minua kohti, mutta kavahdan esille työnnettyä myttyä ja käännyn kaatamaan muovimukiin sängyn viereiseltä pikkupöydältä hailakkaa huoneenlämpöistä mehua. En vastaa, tietenkään, ja jätän kädestäni kukkakimpun viereiselle sängylle, petaamattomalle. En näe maljakoita missään. Siirtelen ritisevää muovimukia kädestä toiseen kunnes tipautan sen roskakoriin, juomineen kaikkineen.

Vauva, sen mitä kaikkien turhanaikaisten vällyjen ja peittojen alta näen, on vaahtokarkin värinen, väritön ja vielä ääriviivoiltaan hahmottumaton, kuin välitilaan juuttunut. Huitoo käsivarsillaan ilmaa ja peittoja ja näen, että turvonneet kasvot ovat tummuneen veren punaiset, melkein munakoison väriset, aivan kuin iho ei riittäisi peittämään kasvojen koko pintaa ja siksi pingoittuu, päästää ihon alla olevaa väriä läpi. Vauvan silmät, viirut, tuskin edes silmät, ovat kuin tiukkaan lukitut portit, raja-aidat ulkomaailmaan.

Äiti työntää minulle vauvaa taas, tyrkyttää sitä syliini, ota veljesi ota, kehottaa, mutten tee elettäkään. En todellakaan ota sitä syliini, miksi ihmeessä ottaisin, tuon luotaantyöntävän syntymälle haisevan nyytin. Käännän katseeni niin, etten tavoita äidin pistäviä silmiä, paheksuvaa katsetta. Äidin silmien ympärillä on itkun jäänteet, valvottujen öiden ja kireiden päivien huolten ryppyisyys, ikuisiksi ajoiksi paikoilleen asettuneet.

Vauvassa, nyt kissamaisesti jo kitisevällä, minua kiehtoo vain nuo pienet nyrkit, tiukkaakin tiukempaan suppuun kääriytyneet, kuin kiukkuisessa herjauksessa heilahtelevat taistelijan nyrkit. Katseeni kiinnittyy äidin käsiin, aina minun koskettamistani kaihtaneisiin, minua lyömään tottuneisiin, vihaisiin ja läpsäyksille alttiisiin ja näen miten ne silittelevät vauvaa, ihan koko ajan ne silittelevät vauvaa, nypläävät ja hypistelevät kuin universumin suurinta ihmettä, kuin rukousnauhaa. Kadehdin tuota kummallista nypläämistä, äidin kosketuksen tuntua ihollani ja samaan aikaan myttyä katsoessa en lainkaan ihmettele, että vauva, tuo öljysoratien värin tukkaansa saanut, yltyy rääkyyn, koska ei saa hetken rauhaa. Lopulta lukitsee silmänsä tiukasti haluamatta nähdä maailmastaan ulos ja karjuu kuin pistettävä sika, sanoisi mummi, jonka luota olin juuri tullut.

Toisaalla Meilahden sairaalakorkeuksissa papan sängyn viereen, piippaavien laitteiden väliin, oli tungettu pikkuruinen kiikkerä koivunvärinen jakkara. Mummi, itsekin sairaalassa vaivojensa vuoksi, mitä lie kremppaa, ehkä isompaa tällä kertaa, sanoi ja huitasi asian pois puheista, kenotti istuimella hankalanoloisesti hauraanoloisempana kuin koskaan. Itki äänettömästi, näkymättömästi, kyyneliä vailla, tyhjentyi ilosta pikkuhiljaa. Kumartui papan kasvojen viereen ja pyyhki sormellaan rakastavin liikkein, tottuneesti, papan jo väritöntä suupieltä.

Komea on edelleen, eikö vain, kuiskasi mummi minulle selkänsä taakse ylpeyttä pienessä äänessään. Sukat vaan pyörii jaloissa kun häntä katselee ja kuin sanojaan vahvistaakseen nyki suonisissa nilkoissaan valuvia resorittomia sairaalasukkia. Näiden pyöriminen jaloissa tosin on enemmän sääntö kuin poikkeus ja purskahdimme mummin kanssa hihitykseen, tähän paikkaan täydellisesti sopimattomaan. Hyi kamala, mummi vielä hirnahti ja imaisi lopulta naurut ja loput sanat ja vilkaisi minua selkänsä taakse, läppäsi reittäni takakäteen. Olet kyllä yhdenlainen nauraja, sanoin mummille, sipaisin hänen niskaansa, ohuita harmaita hiuksiaan ja mummi nyökkäsi papan suuntaan. Niin on muuten nauraja tuokin.

Naurun keskellä muistin toisen huoneen ja sen ihmeen ja sanoin meneväni seuraavaksi äidin luo. Mummi pysäytti loput vatsasta ylöskuplivat naurut kuin kurkkua tukkivan kuivan pullanpalan. Ei ole ollut helppo tie äidilläsikään, hän sanoi, kääntyi jakkarallaan ja katsoi tiukasti silmiini. Ehti juuri ja juuri naisenaluksi ja samantien laittoi sinut maailmaan. Mikälie juippi se isäsikin. Hävisi kuin monsuunituuli, kuiskasin kuin rukouksen ja nielaisin. Ja nyt sitten uudelleen taas, koko riesa, ihan kuin et sinä riittäisi, olisi sinussakin ollut hommaa. Ja rakastettavaakin, tuhahti mummi kuin sivulauseen pienen hetken päästä, kuin lohduttaakseen, kai, eikä taida ymmärtää, miten syvälle nuo sanat syöpyivät, miten suuren rupeutumattoman haavan levittivät auki, reunoiltaan puolukanpunaisen.

Itkettää ja kyyneleet tappaakseni katson käsivarttani, maitokahvinruskeaa, ja siinä se lukee, juippi. Tunnen taas laskuhumalan väljähtyneen, happaman maun suussani ja kurkussa möykyksi pysähtyneen oksennuksen, kun katson tekstiin. Muistan, miten muutama viikko sitten, päissäni kuin teuraalle vietävä pässi, sanoisi mummi, makasin afganistanilaisen tatuointitaiteilijan tekonahkaisen sohvan päällä. Palkkasotilaan läpimärkä T-paita, värinsä hiekasta ja hiestä imenyt, oli kiinnittynyt ihooni kuin iilimato pohkeeseen. Ilman täytti sakea savu. Ei mitään tavallista tupakkaa, ajattelin ja katselin kuin ulkopuolelta ihoon pisteltävää mustetta ja sormeilin housuntaskussa rukousnauhaa.

No, muistuupahan nimi mieleen, tokaisi mummi kun katsoi tekstiin käsivarressa ja keskittyi uudelleen pappaan. Aika kehnossa kunnossa jo tämä minun ukkoni, huokasi ja asetti miltei huulettoman, kuivan suunsa papan kämmenselälle, kuin maailmankartastolle, jokien suoniselle ryöpsähdykselle, kaiken maailman kivuliaiden teippien alla kituvalle, voimattomalle jo. Värittömät kyyneleet, kuiskasi mummi.

Voisit oikeesti sulkea sen puhelimen edes nyt kun olet vauvaa katsomassa, äiti tuhahtaa, kun seison hänen edessään toimettomana, hermostuneet käsivarteni valmiina kuin suojaamaan itseäni simputukselta, harjoitusleirin jokaviikkoiselta rituaalilta. Vartalo vaatteiden alla on vieläkin ruhjeisilla mustelmilla ja tunnen edelleen jätkien maastokenkien kovat kärjet kyljissäni, verisen kivun hitaasti liikehtivän suussani.

Voin sen pois päältäkin ottaa uhmaan, mutta entäs jos mummi soittaa. Ja saman tien hälytysääni ja sydämenlyönti unohtuvat. Saanko nyt kuitenkin vastata, sanon äidille, riitaa tutusti hakien. Äiti ei ole koskaan päästänyt minua lähelleen, halunnut koskettaa, viskoi pois luotaan ja aina haki riitaa ja nytkin, tutusti, minua sanoillaan vuorotellen työntää ja vetää.
No vastaa sitten, äiti sylkäisee sanat suustaan ja mulkaisee minuun. Liian vanha tuossa sängyssä vauvaa pitelemään, tuhahdan, mutta vain ääneti halveksien. Aikasi on ajanut ohi, aina nämä hankkeet kukkaseppelisiin päätyvät, muttet sitäkään tajua. Huuruisten vuosiesi jälkeen hullu yritys taas ja muka valmis vauvan hoitoon kun et minuakaan viitsinyt hoitaa etkä näitä sitä paitsi edes saa elossa ulos. Vastaan puhelimeen ja käännän äidille selän. Peitän luomilla heikkouden kyyneleet.

Nyt se kuoli, pappa, nyt se sitten kuoli kokonaan, nyyhki mummi puhelimessa, ääni tuskin tunnistettavana, ja jo nyt yksinäisempänä kuin koskaan. En osaa sanoa mitään, taaskaan en osaa sanoa mitään.

Päivän toinen itku, niin kuin alussa sanoin.

Vauva rääkyi äidin sylissä ja muuttui miltei mustaksi kasvoiltaan. Äiti volisi pappaa, ehkä juuri menettämäänsä vauvaa, tai naapurisängystä nappaamaansa vauvaa ja peittyi itkuiseen rumaan räkään ja minä, juureton ja irrallaan, huojuin kuin nuori koivu järven rantaan eksyvässä tuulessa, peitin itseni ilmeettömyyteen ja juuri kun olin vajoamassa surun jähmettämiin ajatuksiin, avautui äidin sairaalahuoneen ovi. Oven takaa työntyi esiin tippapulloa lattiatelineessä kuljettava

nuori vaaleatukkainen pitkäripsinen,

aivan liian pitkäripisinen nainen, aivan liian tuttu nainen,

sairaalakaavussaan, rullasukissaan

muoviset sairaalalipokkaat lattiaa läpsytellen.

Tänne se mun vauva, jumalauta, tänne heti se mun vauva senkin hullu vanha akka, voi jumalauta, varastatko mun lapsen saatanan sekopää maho akka, tyttö kirkui nyt jo niin kovaa, että äidin itku loppui kuin ei olisi koskaan alkanutkaan ja tyttö juoksi läpsyköillään huoneesta tippapulloineen ja syliinsä kaapattuine vauvoineen ja itki käytävällä varasta ja poliisia vuorotellen. Helvetti se outo akka mun huoneessa, se jonka vauva kuoli, kuuleeko kukaan, hei kuuleeko kukaan, hei tulkaa nyt joku apuun. Se akka on varasti mun vauvan, tehkää nyt joku jotain, mistä hitosta tänne saa poliisit kaikui käytävällä, seinästä oviin kattoon lattiaan ja palasi huoneeseen. Ovi läikkyi pallosalaman liikkeissä, tippapullo kolisi ovenkarmeissa. Ja mitä helvettiä sä juippi täällä teet, vitun homo saatana, mitä helvettiä sä idiootti täällä teet, tässä huoneessa, vittu maailman surkein yhden yön pano, melkein sylkäisi sanat suustaan kuin myrkyn ja samalla ymmärsin, että kaiken sekamelskan keskellä nyytistä vilkkuvat osoittivatkin kohti isää, eivät veljeä, eivät todellakaan veljeä.

En tiedä tulivatko poliisit. Lähdin. En jäänyt hissijonoon. En pysähtynyt hoitajan huutoon. Loikin portaat mitäännäkemättömin silmin, maastokengät kerroksissa kolisten.

Toukokuun valo paljasti kaikki salaisuudet ja itkuni tulvehti silmiin poskille suuhun kaulan tatuoinneille käärmeiden sekaan joiksi puroiksi, tekivät kaulakuoppaan järven. Juoksin Mannerheimintielle. Piilouduin itseltäni poispäin tuijottavaan joukkoon, kaukana toisistaan seisoviin.

Kaikki järjestyy, sanoisi pappa, ehkä tarttuisi lohduttavasti olkapäähän, ja päätin, että kerron mummille kaikesta tästä vähästä, miltei olemattomasta myöhemmin, äidin taas yhdestä haudattavasta ja niin minut peitti alleen huojennus ja suru ja päivän toisen itkun päälle saatiin vielä kolmas itku, bonuksena siihen mitä aluksi sanoin.

Katsoin juippia käsivarressani ja mietin, että minun huoneissani tatuoitu jälki on kuin kuivumaton kyynelvana poskessa.

Tänä kylmänä syysaamuna. Punkmuseo: Minäkin olin siellä. 2023

Silkkinen - ei polyesterisatiininen kaiketi sittenkin - ohutolkaiminen yömekko on aivan liian kylmä ulkoilmassa seisoskeluun. Lean nännit ovat kylmästä kovettuneet, eivät himosta tai rakkaudesta. Ei, eivät todellakaan rakkaudesta.

Pasi lähti juuri. Viimeistä kertaa. Tällä kertaa todellakin viimeistä kertaa.

Tämä yö, nämä menneet tunnit, vaikkakin ihanat, tutut, himokkaat olivat todellakin olleet heidän viimeiset yhteiset hetkensä.

Heillä oli ollut rakkautta. Tietenkin. Tai niin luulisin, Lea ajattelee, epäröi, ehkä sanoo jopa ääneen. Jossain vaiheessa, ehkä suhteen keskivaiheilla, milloinkohan se oli, meillä oli ollut rakkauttakin, Lea miettii. Ihan varmasti oli, toteaa itselleen, nyökäyttää. Ainakin meillä oli ollut kiihkeää seksiä, himoa ja upeaa rakastelua. Pasi, olkoonkin että on rähjäisen näköinen punkkari, osaa hommansa, todellakin osaa.

Rakastelun jälkeen Lea oli maannut rivitaloasuntonsa makuuhuoneen sängyllä ja katsellut ikkunasta avautuvaa näkymää takapihan puihin, puihin, joista lehdet lensivät puuskittaisessa tuulessa kuten Pasin vartalo oli hänet lennättänyt tajunnan taa ja takaisin, kuin syksyisenä märkänä lehtenä takaisin tähän sänkyyn. Kaiken kiihkon jälkeen jalat olivat tunnottomat, eivät kannatelleet, sen Lea tiesi ja niinpä hän vain makasi, sytytti korkeintaan viinilasien ja käytettyjen ja käyttämättömien kondomien täyttämältä yöpöydältä savukkeen samalla kun Pasi oli jo hypähtänyt suihkuun, energiaa täynnä, tai ainakin dynaamista näytellen ja iho vielä suihkun kosteudesta kiiltäen. Kohta toi Lealle kupillisen kahvia, lasillisen viiniä tilkan konjakkia, mitä milloinkin sattui löytämään Lean keittiöstä ennen kuin lähti seuraavaa asiakasta kohden.

Pasi on mieshuora. Kyllä Lea sen tiesi. Tiesi, tietenkin. Pasilla on asiakkuutensa, naiset, ehkä miehiäkin. Rivit viikottain kalenterissa excelissä, Pasi oli näyttänyt järjestelmänsä ja Lea todellakin tiesi, että hän itse oli vain sovittu kalenterimerkintä loputtamassa ajan virrassa. Yksi monista mutta viikkoja, kuukausia jo luultuaan, että Pasi, kuitenkin, ammatistaan huolimatta on häneen auttamattomasti rakastunut, niin rakastunut, että lopettaa muut asiakkaat, muut naiset, muut työnsä. Että Pasi todellakin tekee niin vaikkei koskaan Lealle ole mitään luvannutkaan. Lea toivoo, että Pasi ryhtyy vaikka varastomieheksi tai rekkakuskiksi, mitä vaan mutta rakkaudesta, kaiken muuttavasta rakkaudesta Leaan jättää muut asiakkaat.

Mutta tietenkään Pasi ei niin tee. Ei tietenkään tee. Pasilla kun on vaimo ja neljä alle kouluikäistä lasta naapurikaupungissa ja vielä toinen perhe, vähän kuin ekstrana Pohjois-Suomessa. Perhe, josta vihitty vaimo ei tiedä, tietenkään ei tiedä, eikä kaiketi tämä salaisuusvaimoke vaimostakaan. Kohta on kuulema pohjoissuomalaisessa sairaalassa syntymäisillään salaperheeseen uusi salalapsi. Pasin lapsi sekin. Ja tuskin kumpikaan näistä jatkuvalla syötöllä synnyttävistä naisista tietää Pasin asiakkuuksista, tai enpä oikeastaan tiedäkään. Ihan sama. Ei ole mitään varmuutta asiasta, tästäkään asiasta, sillä jos Pasi seksitemppujen lisäksi jotain osaa niin välttelevät teflonpintaiset puheet, sanat, jotka valuvat vältellen ohi ja tarinat jotka ovat yhtä totta kuin tarujakin. Nyt saa pohdinta riittää ajattelee Lea nyt koska nyt tämä elokuva todellakin on lopputeksteissään, musiikki soi jo, jengi kävelee exit-merkkiä kohti.

Ja huomaamattaan, tarkoittamattaan, haluamattaan Lea kuitenkin vielä nyyhkäisee vähän, hakee eteisen väliköstä villatakin päälleen, kietoo se tiukasti ympärilleen, työntää jalkansa feikkicrocseihin ja päästää jaloistaan rivitalonsa takapihalle lurppakorvaisen Luffen. Seisoo pation kestopuuritilälattialla ovensuuhun nojaten, polttelee savuketta, tuijottaa syksyä, rospuuttoa kirkuvia hyytyneitä puita, melkein tyhjillä oksilla istuvia kylmässä värjötteleviä värittömiä pikkkulintuja, ja lopulta ottaa avaa puhelimen sovelluksesta mobiilipankista saldonsa. Ei, ei todellakaan ole varaa Pasiin enää. Vuokrakin maksamatta, ja Sakun autokoulutunnit.

Se siitä, Lea ajattelee. Tuntee itkun, perkeleen itkun, ihan liian usein kurkussa kirvelevän puskevan väkisin valumana nenästä ja päästää koiran, senkin hyhmäisestä jo syksyisestä aamukalseasta nurmikosta takaisin sisään, tassujaan nuolemaan, koriinsa fleecepeiton päälle kerälle asettumaan ja riisuu kävellessään villatakin. Työntää vielä puhelimen keittiön tasolle latautumaan ja astuu Pasin suihkun jäljiltä huurteiseen suihkukaappiin. Pesee Pasin itsestään, hinkkaa ja vaahdottaa huumassa hiostuneet hiuksetkin ja Pasin itsestään pestyään, kietoo pyyhkeen hiuksien ympärille, hieroo karkeaan pellavapyyhkeeseen vartalonsa. Ottaa keittiön jääkaapista lasillisen tuoremehua ja yön yli tekeytyneen tuorepuuron takaisin kylpyhuoneen kosteuteen. Meikkaa ja föönaa itsensä työkuntoon. Pankissa odottavat asiakaspalvelussa moitteetonta ulkonäköä, ei liian ylitseampuvaa. Lea tietää kirjoittamattomat säännöt ja pysyttelee niissä. Työpaikkaa ei ole varaa vaarantaa joten rajojen sisällä pysyminen on tärkeää. Takkia päälle nykiessään kumartuu vielä kaatamaan Leffelle nappulat ruokakuppiin, miettii missähän poika on kun ei kuulu ei näy ja huokaa mielessään, että onneksi ei näykään sillä viime yöstä pojan ei tarvitse tietää, ei sen tapahtumista todellakaan tietää mitään. Oven suussa vielä nopeat huomenet hoitajalle. Mies tietenkin vielä omassa huoneessaan, ehkä kammennut itsensä istuvaan asentoon, taistellut iänikuisen nahkatakin päälleen. Vastamelukuulokkeissa punkia mutta se mitä mies kuulee on vaimonsa seinäntakainen elämä, nautinto, yön äänet.

Kumartuu ja silittää vielä Leffen valkoruskeaa, pehmeästi kihartuvaa turkkia. "Mukavaa päivää" vielä selän taakse huudahtaa ennen kuin kiirehtii aamubussiin, muiden työmatkalaisten joukkoon.

Suolapähkinät. Punkmuseo: Minäkin olin siellä. 2023.

Lapsella nurkassa ei ollut kasvoja.

Tai en ainakaan nähnyt niitä kun potkaisin oven auki. Yhdellä jykevällä jalan voimakkaalla heilautuksella ovi oli säpäleinä ja kolisi palasina portaita alas pimeään kellariin. Kuin muiden elämää pahuudelta suojeleva soturi laskeuduin portaita alas, varovaisesti mutta samaan aikaan jotenkin rohkeanoloisesti, tyhmänrohkeastikin kai, ja pikkuisen nolosti pitelin toisella kädellä kaiteesta kiinni. Vapaassa kädessä, taivasta kohti kurkotellen heiluttelin viidakkoveistä, valmiina halkomaan pahuuden ja kuin varmuudeksi lantiolla kotelossa pullotti lisäturvana pikkunen pyssy. Nyt lapsi nurkassa oli jo päätön. No, tästä jo huomaatte, että puhun mitä sattuu niinkuin puhunkin. Nauran ääneen. Tarjoilijaa ei voisi vähempää kiinnostaa.

Kaljakuppilassa oli aamukymmeneltä vielä aika vähän porukkaa. Se perusjengi mikä pöytien ääreen, aamusta jo aika niljakkaisiin ja nihkeisiin, oli hankkiutunut ties mistä työpäivän mittaiseen istumasessioonsa, tarvitsi herätäkseen kunnollisia ylilyöntejä. Tässäpä niitä sitten herrasväelle tarjoilin. Oli kasvotonta lasta, oli puukkoa ja pyssyä, pimeät portaat. Puhuin mitä sattui. Mitäpä väliä sillä kun kukaan ei kuitenkaan kuunnellut. Jokainen ajatuksissaan tai niistä joka kulauksella pakenemassa pois.

Osa jengistä tuijotteli ikkunasta ulos. Ulkona, aamupäivän hämärässä, päivän mittaisessa ja jo vakioksi näille viikoille pysyväksi asettautuneessa tihkusateessa, jo maata kumartavat vanhat rouvat vetivät perässään ostoskärryjään, aivan kuin sitä iänikuista evakkorekeä kai. Papparaiset, ylisuorassa sotilasasennoissa kädet selän takana, tärkeilevinä, kuin ollakseen jotenkin pätevän ja tarpeellisen näköisiä, tarkistivat pihaa, laskivat lattialaattoja kai. Kyläkyylät. Vilkaisivat minuun, tuhahtelivat mun soturiasulle, kuulema tosi epäsiistille.

Sisällä osa jengistä horisi omiaan, tuijotteli tuopin pohjan taikaa ja tiputtelivat jukeboxiin kolikoita, jos saivat vuoron sillä mun soturiasuun viidakkoveitsen kylkeen kuului iänikuisesti Sex Pistols. Junnasin samaa biisiä kunnes joku lopetti soiton. Usein aika äkkinäisesti, lupaa kysymättä. Kyyppari pyyhki baaritiskiä, kulki edestakaisin keittiöön heiluriovesta ja välillä laski jollekin kelarahojaan säästelleelle tuopillisen. Kukaan ei kiinnittänyt jorinoihini mitään huomiota. Juke box oli tapettu nurkkaansa ja niinpä jatkoin omaa höpötystäni ja samalla katselin miten nämä pöytäseurueet kaivelivat aamunappejaan taskuistaan, muovikasseistaan, keskikaljatuopposen oheen, vähän kuin aamupalaksi kai. Minä piirtelin pöytään sillä viidakkoveitsellä hieroglyfejä ja raaputin tatuoinnista tulehtunutta ihonpintaa pyssyllä. Työnsin nyt jo valkoisiksi tunnistamattomat lenkkarit, synnin tiellä ryvettyneet kauemmas pöydän alle. Piiloon.

Ei saatana. Lähden menemään täältä ja haen paremman yleisön varsinkin kun sattui tulemaan aamurööki ja eka kalja kyypparin lenkkareille. Vahtimestari oli vielä takahuoneessa aamukahvillaan kai, joten äijä sitten itse ihan omakätisesti otti mua niskasta kiinni, niin siis silloin kun vielä istuin, tai no, valuin siinä tuolilla ja riuhtasi mut seisomaan ja talutti, ei kovin ystävällisesti kylläkään, ulko-ovelle. Työnsi mut piikkitukkineen kaikkineen sohjoon ja jäiseen vesisateeseen.

Saatanan saatana kirosin siinä polvillani aikani ennen kuin sain röökin huuleen ja sen jälkeen alkoikin taas naurattaa. Ihan sama. Ihan vitun todellakin sama. Kapakoita riittää ja kaljaan on vielä tälle päivälle rahaa ja yleisöä, no, sitä on kuppilat täynnä.

Menen mummon luo myöhemmin, päätin. Otan ehkä Ihan vaan pari ensin vielä. Syön jotkut suolapähkinät vaikka. Hyvä suunnitelma, nyökkäilin ja nousin seisomaan, pyyhkäisin kenkien kärjet puhtaiksi ja muina miehinä kävelin seuraavaan ravitsemusliikkeeseen.

Yhteystiedot: Anne Dahl amdk1902@gmail.com @curtaedbyanda Casa Giovanna 4,Rue du Clapier 06800 Cagnes -sur - Mer, France / Agricolankatu 4 A 17 00530 Helsinki Finland

+35

Mummopikkarit. Punkmuseo: Minäkin olin siellä. 2023

Mä olen aina haaveillut, että ostan, ihan oikeesti ostan itselleni Louboutanit.

Siis sellaiset korkkarit, joissa on punaiset pohjat. Sellaiset, joista kirkuu raha ja laatu. Naarmuttomat uutuuttaan kiiltelevät avokkaat, joita toiset naiset kadehtii ja muut huorat ajattelee, että jumalauta, ämmä on saanut upean pokan tai sitten ehkä sillä on joku sugardaddy, joka kustantaa elämää, haluaa, että se näyttää upeelta, että se on niinku sen daddyn näyttelyesine. Upee niinku se äijäkin. Pokatkin mut nähdessään tajuaisi, että mä oon laatuleidi, että mulla on tyylitajua. Etten mä todellakaan ole mikään päähänpotkittava kämänen portinpielen horatsu, sylkykuppi. Että kun näkevät mun työhuoneen, tajuavat, että tällä punaisella patjalla, täällä on tarjolla laatua.

No joo, Louboutanit on jääneet haaveeksi. Täällä sisäpihalla kaverilta saatu tupakanloppu rohtuneiden huulien välissä löntöstelen prisman reinoissa. Tai varmaan nää on jotkut feikkireinot, mikä on vielä nolompaa, en tiedä, ei mun maassa tällaisia myydä mutta siellä ei olekaan loskaa tai tätä sohjoa ja jäätä. Vihaan eniten just tätä sohjoa. Se tunkee sisään näiden kengäntapaisten rikkinäisestä saumasta. Yritän liikuskella tällä pihallla, että olisi edes jotain muuta kuin makaamista mutta välillä lipsahdan johonkin kuopantapaiseen tässä näköjään ikuisessa pihanparannusremontissa ja taas märkyys solahtaa kenkään kuin liikavesi ämpäriin. Fucking fabulous.

Päällä mulla on jonkun vanha toppatakki. Oli tossa roskiksen vieressä. Siitä sen nappasin ja se on todellakin parempi kuin mun aikaisempi nahkarotsi. Ei tässä vetoketjua enää ole mutta huppu on. Ihana iso huppu, jonka sisään voi tehdä oman maailmansa. Hukkua. Upottautua Tältä hiton maalta, hyytävältä tuulelta. Edes hetkeksi.

Toppatakin alla mulla on vaan työvaatteet. Kaulapanta piikkeineen, rintsikat ja pikkuhousut, sellaiset ihonväriset sloggit. Ei mitään pitsiunelmia eikä mallikaan todellakaan mikään bikini tai hotpants vaan ihan kunnolliset mummopikkarit. Eikä nää ehkä ole enää ihonvärisetkään, enemmänkin grafiitinharmaat, silleen rajulla tavalla mageet, oldschoolit, ehkä, mutta ehjät on ja aika lämpimätkin. Toivottavasti ovat myös hajuttomat vaikka mauttomat ovatkin. Hahhaa, itekin nauran näille jutuille. Oon tosi vitsikäs, just joo. Pakko nauraa edes itselleen. Muille ei sitten uskallakaan nauraa. Parempi tuijotella seiniin ja kattoon vaan. Esittää tyhmempää kuin onkaan. Pääsee silleen paljon vähemmällä.